Blogi: Kun tietty tyyli vain on hyvää





"It's damn good to have you back, Commander". Sinuakin on hienoa nähdä, Bradford! On hienoa olla taas kotona, mutta jos kuitenkin jätetään juttelut hiukan myöhemmäksi ja hoidetaan tämä alieneiden aalto pois edestä, okei? 
Niin, koti. Nyt en puhu siis talosta, jossa asun, vaan käytän sanaa vertauskuvana. Nimittäin kaikissa asioissa ihmisille kehittyy eräänlaisia mieltymyksiä, jotka vain jostain syystä tuntuu hyvältä. Esimerkiksi nyt kun XCOM 2 on ulkona, niin jälleen tuli ilmi se, kuinka strategiat ja taktiikkaan pohjautuvat pelit ovat vain jonkin takia lähellä sydäntä. Aloinkin miettimään, että mitä kaikkia asioita peleissä on, jotka allekirjoittaneelle jostain kumman syystä vain tehoaa paremmin kuin jotkut toiset.

Strategiat ja taktiikkaan pohjautuvat jutut ovat jo niin käsiteltyjä asioita täällä blogissa, että ei tartuta siihen nyt enempää. Yleisesti voisi tietenkin mainita hyvän ja vahvan tarinan yhdeksi tekijäksi. Vahva tarina vahvoilla ja hyvin tehdyillä hahmoilla on varmasti monella tärkeä asia, ja miksi ei olisi? En minä ainakaan jaksaisi pelata peliä, jonka tarinankerronta olisi oikeasti jotain surkean huonoa. Tarina on tärkeä osa peliä, jos siihen on sellainen laitettu (mieluiten vielä sellainen tarina, jota voi kunnolla fiilistellä). 
Tarinan lisäksi mieleen pulpahti pelimekaniikka, joka ei ole blogissa tullut esille niin hirveäsi, nimittäin stealth. Jos jossain pelissä on mahdollisuus stealthiin, niin lähes aina yritän pelata pelin läpi tuolla tavalla. Tällaisia ominaisuuksia on tietenkin Batman: Arkhameissa ja Metal Gear Solideissa, jotka ovat sarjoina lähellä sydäntä. Kuitenkin tykkään myös peleistä, joissa stealth on koko pelin tärkein osa, kuten Styx: Master of Shadowsissa. On se nyt paljon hienompaa ottaa edessä olevat viholliset pois matkan varrella täydessä hiljaisuudessa kenenkään huomaamatta, kuin räjäyttää koko paikka täysin kappaleiksi. Tietenkin makuja on monia.

Nyt kun alan miettimään noita mainitsemiani asioita, niin noita kaikkia yhdistää yksi iso asia, varsinkin strategiaa/taktiikkaa ja stealthia: pelaaja ei ole näissä peleissä mikään superolento, vaan enemmänkin se, kuka on koko ajan vaarassa. Näissä peleissä pelaaja ei yleensä ole se oman elämänsä Duke Nukem, joka pistää kovin ottein pakettiin sen vihollisjoukon isoimmankin hemmon vain sormia heiluttamalla. Pelaaja on enemmänkin sellainen viekas metsästäjä, kuka odottaa sitä tiettyä hetkeä iskeäkseen, nimittäin pelaaja on samalla myös metsästyksen kohde, joka ei välttämättä kestä monia harhaliikkeitä, saati sitten vihollisen iskuja. Onnistumiseen tarvitaan suunnitelma. Ehkä tämä selittää sen, miksi en ole niin hirveän monen FPS-pelin ystävä. Rainbow Six Siege on se lähin sydäntä oleva, mutta siinä onkin tuota metsästäjä -meininkiä parhaimmillaan toiminnallisessa muodossaan, toisin kuin esimerkiksi Battlefieldeissä. 

En voi kuitenkaan väittää, ettenkö pitäisi myöskin äsken mainitsemien asioiden täysistä vastakohdista. Jokaisesta genrestä ja tyylistä löytyy varmasti pelejä, joista itsekin tykkää, vaikka ei olisi edes kohderyhmää. Tietyn tyylin tai genren poistaminen siitä omasta pelaamislistasta tekee vain hallaa itselleen ja näin ollen voi menettää jopa todella suuria kokemuksia. Avoin täytyy olla monille uudenlaisille kokemuksille, ja jos näin toimii, niin esimerkiksi pelaamisharrastus on varmasti todella rikasta (tämä on myös yksi syy sille, miksi en käytä pelaamisessa vain jotain tiettyä alustaa). En voi kuitenkaan väittää, etteikö loistava strategiapeli maistuisi paremmin kuin loistava räiskintä...  Taidanpa palata takaisin XCOM:n maailmaan...

Onko teillä jotain tiettyä genreä tai kenties tyyliä peleissä, joka vain jostain syystä on lähempänä sydäntä kuin toiset?

Kommentit

  1. Yleisesti ottaen RPG, strategiset ja hiiviskely pelit on sellasia jotka yleensä jää päähän paremmin. Nimittäin niissä kun on se juoni ja henkilöhahmot tehty paremmin kuin jossain FPS pelissä tai muussa megamuskelimies räiskinnässä. Esimerkkinä, olen pelannut kaikki gears of war pelit läpi, SPOILER!! Se yksi iso semi musta mies kuolee kun uhraa itsensä joukkueen puolesta sarjan 3 vai 4 osassa. Itse siis pelasin nämä kaverin kans vähän niinku putkeen että tarinat oli mielessä ja tapahtumat edellisistä osista, eli niin en kokenut minkäänlaista menetyksen tunnetta kun siinä se yksi miehinen kyynel vuodatettiin toverin puolesta pelissä. Sohvalla istuessa oli tunnelma lähinnä "kuka toi ees oli". Henkilöhahmot olivat niin karikatyyrimäisiä sotilashahmoja ettei niissä mitään kiinnostavaa oikeastaan ollut. Kaverin kans mukavia pelattavia mutta juoni, mikä se on? Eli yleensä siis tykkään peleistä joissa on juoni, hyvät henkilöhahmot ja toimiva pelimekaniikka. FPS peleissä ehkä ainoa tälläisessä onnistunut on Far Cry jonka uusinta osaa odottelen :D mikäs sen mukavampaa kuin metsästää mammutteja keihäiden kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta tuo karikatyyrimäisyys. Juuri noissa "muskelipeleissä" niitä on ihan liiaksikin, pitää nyt hahmossa olla syvyyttäkin, eikä pelkästään se ulkokuori! Muutenkin tuon tyylisissä peleissä on painotettu liiaksikin toimintaan, jonka vuoksi päähän jääminen voi olla hankalaa. Ei ole oikein mitään, mihin tarttua.

      Tarkemmin kun alkaa tässä miettimään, niin kyllä päähän on jäänyt aika lailla juuri strategiat, hiiviskelyt ja RPG:t, ihan tarinan tai omien tekojen myötä. Eiköhän se päähän jääminen ole yksi laadun merkki, ellei sitten ole jäänyt päähän huonouden takia :D

      Poista

Lähetä kommentti